Jo nuorena lupauksena maajoukkueeseen murtautunut Ilkka Herola oli pyöritellyt synkkiä ajatuksia päässään pitkään. Suorastaan vuosikausia. Siitäkin huolimatta, että hän oli menestynyt yhdistetyn maailmancupissa hyvin, ja vaikka hän tiesi, ettei kehittyminen aina ole suoraviivaista eikä hirveitä takapakkeja ollut tullut, oli Herola kuitenkin pettynyt itseensä ja tuloksiinsa.
Lahden MM-kisoissa Suomen yhdistetyn joukkueen piti palata mitalikantaan. Suurimmat odotukset oli ladattu etenkin Herolalle ja Eero Hirvoselle sekä joukkuekilpailuun. Joukkue jäi kuitenkin pronssista 14 sekuntia.
Edellisellä kaudella Herola oli tehnyt vahvaa tulosta maailmancupissa, mutta tuloskäyrä ei tuona talvena noussut halutulla tavalla. Herola oli turhautunut ja se turhautuminen oli ajoittain niin voimakasta, että kilpailemisesta ja kisareissuista oli tullut vastenmielisiä.
Lopettaminen ei käynyt Herolan mielessä, sillä hän oli kuitenkin päässyt sellaiselle tasolle, josta moni urheilija saa uransa aikana vain haaveilla, eikä hän halunnut heittää sitä hukkaan. Lisäksi hänen ympärillään oli paljon hyviä asioita. Jopa Herola huomasi sen, vaikka yleensä hän kiinnitti huomiota parannettaviin seikkoihin.
– Koko se urheilu tuntui silloin hyvin raskaalta asialta ja niitä ajatuksia oli kertynyt päähän niin pitkään. Jossain vaiheessa vain ymmärsin, että näin ei voi jatkua. Koin, että en voi kehittyä, jos en muuta ajattelumalliani. Tiesin, että sellainen tarpominen ei johda enää mihinkään, hän myöntää.
Liian nuori vastuunkantaja
Ilkka Herola on vasta 23-vuotias, mutta hän on ollut maajoukkueen vakiokasvoja jo vuosikausia, sillä hänet nostettiin A-maajoukkueeseen jo 17-vuotiaana. Vaikka nopea aikataulu yllätti Herolan, nautti huippu-urheilijan ammatista haaveillut nuorukainen maajoukkueen elämänrytmistä täysin siemauksin.
Pian nuoren urheilijan status vaihtui kuitenkin menestysodotuksiin, sillä maajoukkueen menestyjät Hannu Mannisen johdolla olivat jo lopettaneet kilpauransa. Herola vastasi huutoon ja nousi jo kolmantena maajoukkuevuotenaan taistelemaan palkintosijoista.
Kun Janne Ryynänen lopetti kilpauransa, vasta parikymppinen Herola joutui ajoittain kiertämään maailmancupin kilpailuja ainoana suomalaisurheilijana, seuranaan vain valmentajat.
Kilpareissut olivat Herolalle raskaita etenkin silloin, kun kisat menivät heikosti.
– Kun oli yksin ja tuijotti hotellihuoneessa seinää paskan kisan jälkeen, niin niistä ajatuksista oli vaikea päästä irti. Vaikka se asian pyörittely oli se syy, minkä takia junnasin paikallaan tai oli vaikeaa.
Herola ei osannut kertoa ajatuksistaan valmentajille eikä tilannetta helpottanut se, että hänellä ei ollut huonekaveria, joka olisi pysäyttänyt ylianalysoinnin ja puhunut vaikka jostain ihan muusta.
Samalla Herolalta kuitenkin odotettiin menestystä. Odotukset tarttuivat vahvasti hänen omaan ajatteluunsa, ja lopulta hän odotti itsekin pelkkää tulosta ja eli sen mukaan, mitä tuloslista kertoi.
– Sivutin ne paineet, ja siinä se suurin ongelma olikin. Sitä kuvitteli olevansa täysin teflon sille. Ettei mikään tunnu miltään ja kaikki menee omalla painollaan hyvin, Herola hymähtää.
Yhdistetyn maajoukkueella alkoi mennä paremmin pari kautta sitten. Herola sai rinnalleen kirittäjän, Eero Hirvosen, ja joukkueen resurssit lisääntyivät. Tukiverkko laajeni, kun mukaan tulivat lääkäri, ravintoterapeutti, fysiologi ja urheilupsykologi, jota Herola olisi tarvinnut jo aikaisemmin.
Herola ei kuitenkaan ollut tuolloin vastaanottavainen. Hän oli sitä mieltä, että asiat olivat niin hyvin, ettei hän tarvitse psykologia.
– Näin jälkiviisaana voin sanoa, että metsään mentiin aika pahasti, hän nauraa.
Tärkein oivallus kantaa yhä
Herola ei aikoinaan osannut myöskään nauttia menestyksestä. Hän piti jopa vahvuutenaan sitä, että ei ollut mihinkään tyytyväinen eikä pysähtynyt miettimään asioita.
– Ajattelin, että se vie minua nopeammin tuloksiin, kun en pysähdy nauttimaan siitä. Jos meni hyvin, niin sivuutin sen äkkiä ja aloin miettiä kisaa, joka ei mennyt niin hyvin.
Moni huomautti Herolalle, ettei tässä ajattelumallissa ollut järkeä, mutta sekään ei tehonnut. Hän halusi näyttää olevansa urheilemisen kanssa tosissaan ja oli ylpeä siitä, miten hän oli itselleen vihainen, jos treeneissä tai kilpailuissa ei kulkenut halutulla tavalla.
– Kiitos vain kaikille, jotka huomauttivat, mutta turhaan vaivasivat. Ihan vaikeimman kautta se piti kokea, ei siinä ulkopuolisten vakuuttelut auttaneet.
Kun yhdistetyn joukkueen psyykkinen valmentaja Terhi Lehtoviita tuli mukaan kuvioihin, ei Herola alkuun saanut näistä opeista itselleen mitään. Urheilijat pureutuivat ennen kaikkea siihen eniten henkistä kanttia koettelevaan hyppytilanteeseen ja siihen, minkälaisen suorituksen pystyvät siihen lataamaan. He miettivät sitä, mitä hypätessä pitäisi ajatella ja minkälaisilla mielikuvaharjoituksilla onnistumisprosenttia saataisiin nostettua.
Herolalle sen analysoiminen, mitä pään sisällä hyppytilanteessa liikkui, oli vain yksi stressin aihe lisää.
– Se mäkisuoritus kestää sen kymmenen sekuntia ja jos sitä miettii valveillaoloaikana 12 tuntia, niin se kymmenen sekuntia häviää sinne aika äkkiä. Suuri kuva on huomattavasti tärkeämpi. Se missä oikeasti määritellään, kestääkö urheilija painetta ja miten pystyy käsittelemään kisatilanteen, niin se tehdään siinä ympärillä, ei suoritustilanteessa.
Tämän ymmärrettyään Herolan päänsisäinen vyyhti alkoi purkautua. Hän irrotti psykologian suorittamisesta ja siirtyi Lehtoviidan kanssa miettimään enemmän kokonaisuutta, elämänhallintaa ja sitä, mikä urheilun rooli on hänen elämässään ja ajatuksissaan. Tärkein havainto Herolalle oli se, ettei tulokset määritä häntä. Jos kilpailu sujuu huonosti, se ei tarkoita, että hänellä menisi elämässään huonosti.
– Se on helppo sanoa näin, mutta omien ajatusten ohjaaminen ei ole yksinkertainen juttu. Se vaatii tosi paljon ajatustyötä ja pitää pystyä perustelemaan ajatukset itselleen oikein, että ne tuntuvat uskottavilta. Niin pitkään kun et itse seiso sen asian takana, niin ei se määrää sinun toimintaasi silloin.
Pahimmat tunteet hävinneet
Kun Ilkka Herola istuu haastatteluhetkellä rennon nauravaisena rukalaisen hotellin aulassa, ei hänellä ole aavistustakaan, minkälaiseen testiin hän joutuu seuraavina kahtena kisaviikonloppuna. Kesä-GP:ssä löytynyt hyvä hyppyvire on kadonnut ja tekeminen on jälleen tuskaista.
Toisaalta Herola ei ole odottanutkaan kehityksen olevan tasaista voittokulkua. Mutta siinä missä aiemmin hän epäonnistumisen jälkeen suorastaan lietsoi itsensä aggressioon ja käpertyi vihan koteloon, niin nyt hän vakuuttaa, etteivät sellaiset määritä hänen mielialaansa.
– Yksittäinen suoritus ei heilauta tunnetilaani suuntaan tai toiseen. On paljon helpompaa kehittyä, jos voi suhtautua seuraavaan suoritukseen neutraalisti ja aloittaa oikeasti puhtaalta pöydältä. Se on ollut äärimmäisen antoisaa.
Herola ei tiedä, kuinka pitkälle hän on jo päässyt prosessissaan, mutta tilanne on huomattavasti parempi kuin pari vuotta sitten. Ennen kaikkea hänellä on nyt työkaluja, joilla hän voi korjata kulkuaan, kun tulee ongelmia.
Aina silloin tällöin Herola huomaa ajatustensa yhä lähtevän kulkemaan väärään suuntaan. Hän huomasi muun muassa ennen avausviikonlopun kisoja miettivänsä yöllä sitä, miten Rukan mäen keulalta hypättiin optimaalisesti, vaikka tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Sen sijaan Herolaa aiemmin vaivanneet ahdistuksen ja pelon tunteet ovat vähentyneet.
– Näin jälkeenpäin ajateltuna en ole hirveästi nauttinut kilpailujännityksestä, koska vahvin fiilis on pitkään ollut epäonnistumisen pelko. Ne kaikkein pahimmat tunteet ja huonot päivät ovat nyt hävinneet.
Tulostavoitteet eivät ole Herolalla muuttuneet vuosien aikana mihinkään. Hän tietää potentiaalinsa ja sen, että kaiken onnistuessa hän pystyy nousemaan palkintokorokkeelle, on kyse sitten arvokisoista tai maailmancupista.
– Tärkein yksittäinen asia on se, että pystyn nauttimaan tästä hommasta – oli se sitten helppoa tai vaikeaa – koska tiedän, että jos se onnistuu, niin silloin tulokset ovat niin hyviä kuin ne voivat olla.
Herola luottaa kokonaisprosessiin, vaikka matkan varrella tulisikin töyssyjä. Ja siinä on se suurin ero muutaman vuoden takaiseen Ilkka Herolaan: hän ei enää määrittele yhden suorituksen, kilpailun tai kisaviikonlopunkaan perusteella sitä, onko hän tehnyt oikeita asioita.
– Kun tulee takapakkeja, niin ne analysoidaan, mistä ne johtuvat. Tiedän edelleenkin, että se tulos voi olla ihan mitä vain, kun kiipeän torniin. Se pitää hyväksyä, hän toteaa.
Lue myös: